wanhan ajan silakkapihvejä

Aiemmin herkkuna pitämäni silakkapihvit ovat muuttuneet jonkinsortin inhokeiksi. Syynä tähän on ollut noutotukkujen valmispihvit, joita huoltoasemien lounaspöydissä usein tarjoillaan. Purutuntuma on sopivan pehmeä hampaattomallekin, mutta kyllä silakkapihvien kuuluu olla rapeita.

70 - luvun keittiössä ei kikkailtu välineillä, eikä hifistelty mausteilla. Silakkapihvit maistuivat silloin kuitenkin hyviltä, myös ilman muistin ulkokultausta. Mitä 70 - luvun äideillä oli? Suolaa yli nykysuositusten - joo. Voita - kyllä. Ja sitä, mikä helposti nykykiireessä unohtuu - aikaa!

Siis näillä opeilla ja tuoreilla silakoilla kohti iltaruokailua. Pihvit ensin ruisjauhoseokseen, jonne oli lisättynä suolaa, mustapippuria ja sitruunapippuria. Muuta ei tarvittu.

Pannulle reilusti, mutta kohtuullisesti voita. Lämmitys ensin ja sitten pihvit kypsymään. Ja isoäidin neuvoja muistellen, pidettiin fileitä pannulla vielä muutama minuutti kypsymisen jälkeenkin. Valmistusaika oli kiireettömyydestä huolimatta ihan kohtuullinen. Se viimeinen viisiminuuttinen oli vaan maun ja ruokailukokemuksen kannalta ratkaiseva

 

Maidon rasvaprosentti jäi laiskuudesta, eli uuden kauppareissun väliin jättämisestä, johtuen liian pieneksi. Muuten illallinen oli pieni, mutta onnistunut aikamatka. Tosin 70 - luvun salaatissa ei ollut Rucolaa...