Milloin minä voin kokata sitä ruokaa, mitä eniten haluan, kysyin aamiaisen jälkeen tuore ekaluokkalainen. Helppo olisi vastata ensi viikolla, tai katsotaan sitten joskus. Kuitenkin, jos aikaa ei nyt järjestä, niin mahdollisuutta ei myöhemmin ehkä tule - ainakaan helposti, jos yhteyden päästää katoamaan.
Siis lauantailounaan menu on kalapuikkoja.
Perunoita kiehumaan ja uuni esilämpenemään. Koskaan ennen ei meidän taloudessa ole aseteltu kalapuikkoja uunipellille samalla huolellisuudella. Pelti uuniin ja lisäkkeen, palsternakalla höystetyn porkkanaraasteen tekoon.
Kovalla sitkeydellä ja kolmella punaista kosteusvauriota lopputuotteelle aiheuttamattomalla nirhaumalla selvittiin maaliin. Sai auttaa samaa raastinta samanaikaisesti päätypuolelta käyttäen, mutta pääkokista ei ollut epäselvyyttä.
Kastike tehtiin kermaviiliin. Nostin tarjoiluastian viereen valmiiksi tillin, sitruunamehun, chilijauheen ja suolan, sekä paprikan. Kehoitin varovaisuuteen sitruunan ja chilin kanssa. Muuten en prosessia seurannut. Varauduin paikkailemaan salaa koemaistamisen jälkeen, mutta en katsonut kuitenkaan aiheelliseksi. Vähintään Taffel - tasoisen onnistumisen vahvistivat ruokapöydässä isosisarukset kysymyksellä: Mistä pussista tämä dippi on tehty?
Kalapuikkoja ei tietenkään saanut nostaa suoraan pelliltä lautaselle, vaan ne siirretttiin pieteetillä tarjoiluastiana toimivaan uunivuokaan - yksi kerrallaan.
Niin siihen alun fine diningiin. Kauniimpia kattauksia näkee varmasti usein, mutta se vilpittömän onnistumisen ilon määrä perhelounaalla oli upea myötäelää. Vielä kun jaksaisi ja osaisi nähdä nämä mahdollisuudet useammin.
Hienoa!
VastaaPoistaKiitos1
Poista